Turhuuksien turhuus

Mikä saatana siinäkin on, että kaiken maailman turhia julkkiksia päästetään levyttämään? Viimeaikaisista esimerkkeinä mainittakoon Johanna Tukiainen ja Martina Aitolehti. Näistä kahdesta ainakaan Johanna ei osaa laulaa paskan vertaa, joten levylle päätynyt laulu on täynnä efektointia ja autotunea. Ja sitten manageri ja kaverit taputtelevat olalle ja kehuvat vuolaasti tätä syntynyttä paskaa. Puhumattakaan siitä, että todellisuudesta vieraantunut hölmö parka ei ymmärrä hänelle kirjoitettujen sijoitusten pilkkaavan häntä. True story, bros.

Ja mitä tulee Martinaan, hänen musiikkiaan en ole kuullut, enkä toivottavasti koskaan kuulekaan. Se on nimittäin todennäköisesti jotain aivan hirveää musiikillista oksennusta, josta on minkäänlainen taiteellinen arvo kaukana. Mitä todennäköisimmin sävellykset, jos niitä sellaisiksi viitsii kutsua, on tehnyt joku takarivin songsmith ja sanoitukset kirjoittanut - kulujen säästämiseksi - joku levylafkan sihteeri tai kirjailijan urasta lahjattomuutensa vuoksi turhaan haaveileva seiskan toimittaja, ja joiden päälle oman osuutensa pop-maailman surkeimmasta kurasta suoltaneet tekstitehtailijatkin sylkisivät. Martina on sitten käynyt luikauttamassa osuutensa ja tuottaja on korjaillut tai ollut korjailematta tarpeen mukaan. Joka tapauksessa tuloksena on kasa kylmää paskaa, jonka ainoa funktio on siirtää rahat seiskaa lukevien idioottien taskusta levypomon tilille.

Ja näin joutuvat kunnon ihmiset altistumaan esim. kaupassa käydessään yhä uusille paskalööpeille eivätkä koskaan pääse eroon näistä ihmisraunioista, joiden suurin ansio on se, että ovat sattuneet jonkun paremmasta syystä kuuluisan tielle ja päätyneet päärooliin tämän löyhämoraalisuudesta kertovassa farssissa.

Täten toivotan kaikki turhat julkkikset helvettiin, erityisesti musiikkimaailmasta.

Metallin dualistisuudesta nykypäivänä

Metallimusiikkiin on kautta aikain koettu liittyvän jonkinlainen vaaran tuntu ja kapina kaikkea sosiaalisesti hyväksyttävää kohtaan. Myönnettäköön, että nykymaailmassa metalli on varmasti sosiaalisesti hyväksyttävämpää kuin 30 vuotta sitten ja vaaran tuntukin on suurelta osin kadonnut, mutta metallifani jakaa edelleen usein ihmiskunnan ”meihin” ja ”muihin”, eli metallifaneihin ja ei-metallifaneihin. Metallifani kokee olevansa erilainen. Tästäkin huolimatta monet metallifanit syyllistyvät yrittämään selittää metallia sellaiselle, joka ei sitä ymmärrä. ”On tässäkin melodia, kuuntele vaikka”, ”Ei nää kaikki oo kirkonpolttajia”, ”Sävellyksellisesti tää on todella lähellä klassista musiikkia”, ”Tätä on, kuulkaas, tosi vaikee soittaa, pitää arvostaa”, ”Ei todellakaan kuka tahansa osais öristä tollai”, ”Jos tästä ottas vähän säröjä pois, tää kuulostais Uniklubilta”. Niinpä niin. Ystäville ja vanhemmille puolustellaan metallia ja samalla siitä riisutaan vaara ja kapina. Usein vielä kaiken lisäksi hakataan päätä seinään, eikä vastapuoli loppujen lopuksikaan tule ymmärtämään metallia.

Itsekin olen nuoruudessani tähän syyllistynyt, valitettavasti, ja myöhemmin ymmärtänyt kuinka typerää se on. Eräänkin kerran musiikintunnilla eräs luokkatoveri sanoi Slipknotin ja Limp Bizkitin (vuosi taisi olla 2001) koituvan metallin kohtaloksi. Itse koetin puolustella Slipknotin ”oppikouluörinää” sanomalla, että se myy. Otin siis siinä mielessä paradoksaalisen kannan, että olin tuossa vaiheessa kuitenkin kovasti kaupallisuutta vastaan, tai näin ajattelin. Jälkikäteen ajateltuna kuuntelin tuolloin kuitenkin metallin kaupallisinta laitaa.

Entäpä mitä voin sanoa tuosta luokkatoverini ennustuksesta? No, kyllä ja ei. Yhtäältä metallista on tulossa yhä suositumpaa ja suositumpaa ja paskoja, laimeita bändejä syntyy kuin sieniä sateella. Toisaalta kuitenkin nämä metallin tappajat toimivat ainakin minun kohdallani porttina paremman musiikin pariin. Ja vaikka ”Nää tyypit kirjottaa kappaleita suoraan sydämestään” onkin joka hevarin luottolause puolustella omaa, listaykkösenä käväissyttä suosikkimetalliyhtyettään, uskon löytäneeni paljonkin sellaisia bändejä, jotka kirjoittavat kappaleitaan ilman dollarinkuvia silmissä. Myös itse kompromissittomissa demobändeissä soittaessani tunnen, että on parempi tehdä rehellisesti sitä omaa juttuaan, kuin laskelmoida ja vedota alimpaan yhteiseen nimittäjään.

Maailma kehittyy, metalli kaupallistuu ja ihmiset muuttuvat. Kenties minun sukupolveni lapset keksivät vielä jotain paljon vaarallisemman kuuloista, jota minä aikanani en ymmärrä (vaikka lupaan kyllä koettaa). Nykypäivänä kuitenkin metallia tehtaillaan jo lapsillekin, esimerkkinä Hevisaurus, Moottörin Jyrinä ja vaikkei nyt aivan lapsille suunnattua olekaan, Lordi nauttii suurta suosiota tenavien keskuudessa. Toisaaltahan tässä totutetaan lapsia eri musiikkityyleihin, vaan toisaalta metallilta viedään entisestään pois sitä kapinaa ja vaaraa. Ja sääli niitä vanhempia, jotka joutuvat noita kuuntelemaan. Oikeastaan, sääli niitä vanhempia, jotka joutuvat mitä tahansa lastenlauluja kuuntelemaan.

Kun minä joskus saan lapsia, aion kyllä soittaa niille lastenlaulujen sijaan mitä nyt sattuu hyllystäni löytymään (joo, joo, viiden vuoden päästä olen kuitenkin ihan toista mieltä ja hymyilen sille, kuinka hölmö olen ollut vuonna 2010, kun penskat luukuttavat Pikku-Oravan grindilevyä kahdeksatta kertaa peräkkäin ja minä asettelen korvatulppia päähäni), vaikka teenkin siinä kenties karhunpalveluksen metallille, kun kasvatan lapsia, joiden mielestä se ei ole vaarallista eikä kapinallista. Mutta enpähän ainakaan pyytele anteeksi. Ja jonkinlaista sensuuria joutuu kuitenkin harjoittamaan, ettei pikku Maija-Petteri kolmannen luokan levyraadissa soita muille natiaisille vaikkapa Cannibal Corpsen kappaletta ”Fucked with a Knife”.

-HMorg

Paluu juurille

Tämähän on se aihe, joka musiikkimediassa puhuttaa paljon. Kyseenalaisten harha-askelten jälkeen bändit ylpeinä toitottavat palanneensa uudella levyllään juurilleen. Tämä on kuitenkin lähes poikkeuksetta se vaihe, jossa kaikenlainen mielenkiinto kyseistä bändiä kohtaan olisi syytä haudata, sillä juurille paluusta ei käytännössä koskaan seuraa mitään hyvää.

Esimerkkeinä käytän tässä Metallicaa, josta jo aiemmin puhuinkin vähän samaan sävyyn (en muuten vieläkään ole kuullut kuin pari kappaletta uutuuslevyltään Death Magnetic), Tiamatia sekä Paradise Lostia, kaikki yhtyeitä, joiden ura on alkanut yli 15 vuotta sitten, joiden aiemmasta tuotannosta pidän, ja jotka ovat viimeisimmillä levyillään "palanneet juurilleen".

Metallica ilmoitti, olikohan se nyt 2003, palanneensa juurilleen St. Angerin kanssa. Kaikkihan me tiedämme miten siinä kävi: surkeat soundit, heikkoja riffejä ja ylipitkiä kappaleita. Jos tätä vertaa Metallican esikoiseen, Kill 'em Alliin, tulee välttämättä siihen tulokseen, että mitään tuosta alkuaikojen soundin hyvistä puolista ei ole kaivettu esiin, oikeastaan on kaivettu jopa syvemmältä, sillä nuo mainitsemani seikat loistavat debyytillä poissaolollaan. Muistaakseni myös Death Magneticin kohdalla puhuttiin jotain juurille paluusta, mutta siitä en osaa omakohtaisesti sanoa mitään. Ainakaan loudness war ei ole 80-luvun alkua, enkä sitäpaitsi muista kuulleeni kyseisestä levystä mitään hyvää.

Tiamatin alkupään tuotannosta olen tutustunut pitkäsoittoon nimeltä Clouds, joka nykymittapuulla ei ole mitään vallankumouksellista, mutta ilmestyessään vuonna 1992 saattoi ollakin, kenties jotain, mitä asettaa Pohjoismaisen death-doomin aikajanan alkupäähän, siinä missä Iso-Britanniassa tuolle sijalle asetetaan My Dying Bride, Anathema ja Paradise Lost (johon palaan vielä) ja Yhdysvalloissa Winter. Tiamatin ns. harha-askelista minulle tuttuja ovat loistava Judas Christ (joskaan death-doomin kanssa tällä ei enää tekemistä ole, hyvä että metalliksikaan voi laskea) sekä uudempi ja huomattavasti valjumpi Prey. Paluuta juurille taas edustaa bändin tuorein lätyskä Amanethes, joka haukkaa arvattavasti suuren sangollisen paskaa. Onhan siinä kyllä agressiota, örinää ja muuta tämmöistä mukavaa, vielä kun biisit olisivat mitenkään kiinnostavia. Levystä nauttii ehkä n. 3 minuuttia, jonka jälkeen se, että biisit rakentuvat pääasiassa kertosäkeistä, jotka puolestaan rakentuvat yhdestä lauseesta, jota toistellaan 2-8 kertaa, latistaa tunnelman pahemmin kuin ripuli uimapukukierroksella. Ja sitten se levy on vielä 14 biisiä pitkä. Ottaa koville kuunnella 14 hyvääkin biisiä.

Paradise Lost siirtyi timanttisen Gothicin jälkeen huomattavasti melodisempaan suuntaan, julkaisten silti kimaran tasaisen vahvoja äänitteitä, kunnes lähes kaikkien mielestä muuttui paskaksi levyn nimeltä Host myötä. Itse en Hostia ole kuullut, joten tämän väitteen todenmukaisuuteen en ota kantaa, mutta sen sijaan siihen tartun, että yhtyeen kaksi viimeisintä julkaisua Paradise Lost ja In Requiem ovat olleet paluuta juurille (tulevasta Faith Divides Us - Death Unites Usista en uskalla sanoa mitään, mutta en odota hyvää). Tässäkin tapaukessa kokemukseni perustuvat vain toiseen näistä levyistä, en nimittäin tuota Paradise Lostia ole kuullut, mutta jos oikein muistan, kehuttiin In Requiemiä medioissa paljon vuolaammin, ja sekin on silti umpitylsä levy. Vähäänpä tyytyvät fanit, jos se riittää, että ollaan taas vähän laitettu levyä mustempiin kansiin ja ronskimpia riffejä tehty. Itse pitäisin enemmän hyvistä biiseistä, oli ne sitten soitettu vaikka kanteleella ja pakattu vaaleanpunaiseen kuoreen.

Mistäkö arvelen sen johtuvan, että tämä juurille palaaminen on kasvanut nykymaailmassa trendiksi? Entä mistä sen, että siinä hommassa mennään metsään? No, epäilemättä bändit huomaavat vieraannuttaneensa suuren osan vanhoista faneistaan, eikä uusia ole tullut samaa tahtia lisää, joten jotakin on tehtävä, ettei levymyynti ainakaan pienenisi. Ja metsäänhän mennään sen takia, että jos todella ajattelee tietoisesti palaavansa juurilleen, laskelmoi väkisinkin liikaa ja tuloksena on puolivillaista musiikkia, josta ei loppujen lopuksi pidä vanha eikä uusi fani (tai näin haluaisin ajatella, tosiasiassa on kuitenkin otettava huomioon se, että ihmiset ovat idiootteja). Nuoruuden välittömyys ja viattomuus on tiessään, silmissä kiiluvat dollarinkuvat ja itsekritiikin taso kenties laskee, koska "on tällasia biisejä ennenkin myyty." Ongelma on vain se, että jos ajattelee ajan myötä parantuneensa säveltäjänä ja sen takia kelpuuttaa nykypäivänä julkaistavaksi muutakin kuin parasta mihin kykenee, on lopputuloksena levy täynnä filleriä.

Haluatko menettää kunnioituksesi minun silmissäni? Palaa sitten juurillesi.

Vinyylikäännynnäinen

Vuonna 1983 lanseerattiin vallankumouksellinen äänitallenneformaatti, compact disc, tuttavallisemmin CD. CD:n povattiin tappavan vinyylilevyt, jotka olivat hankalampia käsitellä ja alttiimpia kulutukselle. Vinyylijulkaisujen määrä pieneni kunnes joskus 90-luvun puolivälissä niitä ei julkaistu käytännössä lainkaan (ellei sitten jotain aktiivisten vinyylifani-marginaaliryhmien kannattamia artisteja ja yhtyeitä). 20 vuotta CD:n saapumisen jälkeen alkoivat mp3-musiikkikaupat vallata alaa musiikkibisneksessä. Suunnilleen samoihin aikoihin vinyyli alkoi tehdä näkyvämpää paluuta ja nyt näyttää siltä, että se on täällä jäädäkseen. Tai ehkä minä itse olen vain valistuneempi nyt kuin 10 vuotta sitten, jolloin aloitin keräilemään levyjä.

Aluksi minäkin pidin vinyyliä dinosaurusformaattina. Hankala kuljettaa, rahisee aina jonkin verran, rajallinen tallennusaika ja se, että levy pitää kääntää puolessavälissä. Näistä vain ei pääse mihinkään. Lisäksi musiikki on hankala siirtää vinyyliltä tietokoneelle, jolla kuuntelen suurimman osan musiikista, myös kaiken, minkä omistan cd-levyillä (joilta puolestaan on hyvin yksinkertaista ripata levyt mp3-tiedostoiksi). Olisin varmaan edelleenkin sitä mieltä, että vinyyli on aikansa elänyt, ellei olisi yhtyettä nimeltä Reverend Bizarre.

Reverend Bizarre julkaisi kolmannen pitkäsoittonsa postyymisti vuonna 2007. Tämä julkaisu ilmestyi tupla-cd:nä. Vuonna 2008 julkaisivat vielä 4 split-vinyyliä, yhden 7" ep:n ja yhden 12" ep:n (tämän Spinefarmin UK-jaoksen kautta vain Iso-Britanniassa). Onnekseni innostuin keräilemään näitä julkaisuja, ja sainkin niistä haltuuni kaikki paitsi 7". Ne nimittäin opettivat minulle kuinka helvetin siisti formaatti vinyyli oikeastaan onkaan. Kansitaide esimerkiksi on aivan eri luokkaa tuommoisen 12-tuumaisen (~31cm) levyn kannessa, kuin cd:n 12-senttisessä läpyskässä. Lisäksi se levyn silkka koko tuottaa minussa piilomaterialistina suurta mielihyvää. Olinhan jo cd-levyjen omistamisesta hyvilläni, vaikka sitten siirränkin kuuntelemista varten musiikit tietokoneelle (digitaalista musiikkia en vielä ole sortunut ostamaan).

Kävi vielä niin hassusti tämän vinyyliharrastukseni kanssa, että syksyllä 2008 kun näitä aloin haalia, ei minulla ollut vinyylisoitinta. Soittimen sain vasta viime jouluna ja siinä vaiheessa minulla olikin jo useampia levyjä odottamassa kuuntelua. Nyt, vaikka ostankin edelleen lähinnä cd-levyjä, ostan myös välillä semmoisia vinyylejä, jotka ovat ilmestyneet myös cd-muodossa. Miksi? Koska ne vinyylit on vaan saatanan siistejä!

Horisontissa siintävät studiohommat

Siitä on tovi jos toinenkin, kun viimeksi olin studiossa äänittämässä musiikkia. Tarkalleen se oli joulukuussa 2007 ja kyseessä oli Morgin viimeisin, Monolith EP. Tässä tänä pävänä varmisteltiin sen sijaan luottotuottajamme Panun kanssa, että Ever Circling Wolves aloittaisi uuden EP:n äänitykset 20. toukokuuta, johon on nyt sitten se 20 päivää, eli hieman alle kolme viikkoa. Alkaa jänskättää pikkuhiljaa mokoma. Jännittää, koska en ole studiossa äänittänyt kitaroita sitten Morgin ekan demon, joka muuten äänitettiin noin 5 vuotta sitten, koska en ole 100% varma, että laulut onnistuvat helposti ja koska en ole lainkaan varma kuinka paljon ehdimme treenata ennen äänityksiä. Yhtä kaikki, olen innoissani, koska äänitysten alkaessa näin aikaisin, saamme todennäköisesti levyn pihalle ennen Summertime Doom -keikkaa, joka on heinäkuun neljäntenä. Nyt vaan sitten kansia tekemään ja treenaamaan ahkerasti ainakin omat osuudet kuntoon.

Uuden levyn odotus

Tässä on viime aikoina tullut odoteltua uutta levyä mm. My Dying Bridelta, Mastodonilta ja Isikseltä. Näistä kaksi ensimmäistä ovat jo ilmestyneet ja löytyvät jo levyhyllystänikin ja viimeinenkin on jo ennakkotilattu. Tässä merkinnässä puran vähän tuntojani siitä, millaista oli odottaa näitä levyjä ilmestyväksi, kyseiset yhtyeet kun pitävät suhteellisen kovaa sijoitusta musiikillisessa sydämessäni.

Ensimmäinen reaktio näistä tulevista julkaisuista kuullessani oli riemastus. Olihan niiden edellisten jälkeen jo vähän odoteltukin, joskaan ei vuosikausia. Tämä kuitenkin hiipui nopeasti välinpitämättömyydeksi ja passiiviseksi odotukseksi. Teaserien ilmestyessä myspaceen ja levyjen vuotaessa waresivuille otin periaatteekseni, että odottaisin kunnes levyt ovat käsissäni, sillä tiesin joka tapauksessa ostavani ne, vaikka pienoinen epäilys alkoikin hiipiä tajuntaani erinäisiä keskusteluja seuratessa.

Ne, jotka pitävät Mastodonin ja Isiksen alkupään tuotannosta tuntuivat poikkeuksetta olevan sitä mieltä, että uudet levyt ovat liian pehmeitä. Nämä ihmiset tuntuvat myös olevan enemmistössä, vaikka kyllä niitäkin on, joiden mielestä nämä uutukaiset ovat bändiensä parhaat levyt tähän mennessä. Minulle Blood Mountain ja In the Absence of Truth olivat kyseisten bändien ensimmäiset pitkäsoitot, jotka omistin, eikä minulla ole koskaan ollut epäilystä siitä, että ne olisivat huonoja, varsin päin vastoin. Puristien "ääää, paskaa!" -mielipiteet sekoittivat kuitenkin odotukseeni kauhallisen jännitystä flopin mahdollisuudesta.

Ja mitä My Dying Brideen tulee, se oli seuraamissani keskusteluissa varsin käsittelemätön aihe, mutta Isistä ja Mastodonia vanhempana yhtyeenä kerennyt julkaisemaan mielestäni parhaan teoksensa jo 1993. Niinpä suhtauduin odotukseen sillä asenteella, että ei sieltä mitään vallankumouksellista nytkään tule, kunhan tulisi edes tasavahva levy, joita MDB onneksi onkin poikkeuksetta lykännyt pihalle. Huoltani tavallaan kasvatti ja tavallaan huojensi se, että yhtyeen edellinen täyspitkä, A Line of Deathless Kings, oli minulle aluksi lievä pettymys, mutta aukesi myöhemmin ja paljastui erittäinkin loistavaksi levyksi. Oli miten oli, tiedostin, että uusi levy olisi minulle pakko-ostos.

Entä miten odotus sitten palkittiin? Noh, Wavering Radianthan ei ole vielä ilmestynyt, joten siitä en vielä tiedä. Sen sijaan odottelen jo vähän enemmän innolla kuin aiemmin, sillä ennakkotilasin sen viime yönä (oiva keino nostaa odotuksia, koskee myös Khanaten Clean Hands Go Foulia, jonka toivon saapuvan perille tämän viikon aikana). Ja vaikka muutaman kuuntelun perusteella onkin hankala arvioida millaisen mielipiteen tulen lopulta levyistä muodostamaan, vaikutti My Dying Briden For Lies I Sire varsin vahvalta levyltä. Mastodonin Crack the Skye sen sijaan aiheutti vähän ristiriitaisempia tunteita. Siinä on paljon sellaista, mistä tykkään, mutta myös paljon sellaista, mistä en niin välitä. Epäilen kuitenkin, että se vain vaatii useamman kuuntelun auetakseen.

P.S. Seuraavaksi ootellaankin sitten ainakin The Puritanin ja Spiritus Mortisin täyspitkiä. Uusin Wolves in the Throne Room on vissiin jo ilmestynyt, joten sitä silmällä pitäen ootellaan, että on rahaa hankkia se.

19 päivää

19 päivää olen odotellut yhteydenottoja, joita ei ole kuulunut yhden yhtä. Vedän siitä sellaisen johtopäätöksen, että tätä blogia ei lue kukaan. Jos kuitenkin olen väärässä, antakaa ihmeessä kuulua itsestänne. Roskiin vaan se "emmä viiti ku emmä" -asenne ja rohkeasti vaan esiin. Ohjeet löytyvät edellisestä merkinnästä.