Tämähän on se aihe, joka musiikkimediassa puhuttaa paljon. Kyseenalaisten harha-askelten jälkeen bändit ylpeinä toitottavat palanneensa uudella levyllään juurilleen. Tämä on kuitenkin lähes poikkeuksetta se vaihe, jossa kaikenlainen mielenkiinto kyseistä bändiä kohtaan olisi syytä haudata, sillä juurille paluusta ei käytännössä koskaan seuraa mitään hyvää.
Esimerkkeinä käytän tässä Metallicaa, josta jo aiemmin puhuinkin vähän samaan sävyyn (en muuten vieläkään ole kuullut kuin pari kappaletta uutuuslevyltään Death Magnetic), Tiamatia sekä Paradise Lostia, kaikki yhtyeitä, joiden ura on alkanut yli 15 vuotta sitten, joiden aiemmasta tuotannosta pidän, ja jotka ovat viimeisimmillä levyillään "palanneet juurilleen".
Metallica ilmoitti, olikohan se nyt 2003, palanneensa juurilleen St. Angerin kanssa. Kaikkihan me tiedämme miten siinä kävi: surkeat soundit, heikkoja riffejä ja ylipitkiä kappaleita. Jos tätä vertaa Metallican esikoiseen, Kill 'em Alliin, tulee välttämättä siihen tulokseen, että mitään tuosta alkuaikojen soundin hyvistä puolista ei ole kaivettu esiin, oikeastaan on kaivettu jopa syvemmältä, sillä nuo mainitsemani seikat loistavat debyytillä poissaolollaan. Muistaakseni myös Death Magneticin kohdalla puhuttiin jotain juurille paluusta, mutta siitä en osaa omakohtaisesti sanoa mitään. Ainakaan loudness war ei ole 80-luvun alkua, enkä sitäpaitsi muista kuulleeni kyseisestä levystä mitään hyvää.
Tiamatin alkupään tuotannosta olen tutustunut pitkäsoittoon nimeltä Clouds, joka nykymittapuulla ei ole mitään vallankumouksellista, mutta ilmestyessään vuonna 1992 saattoi ollakin, kenties jotain, mitä asettaa Pohjoismaisen death-doomin aikajanan alkupäähän, siinä missä Iso-Britanniassa tuolle sijalle asetetaan My Dying Bride, Anathema ja Paradise Lost (johon palaan vielä) ja Yhdysvalloissa Winter. Tiamatin ns. harha-askelista minulle tuttuja ovat loistava Judas Christ (joskaan death-doomin kanssa tällä ei enää tekemistä ole, hyvä että metalliksikaan voi laskea) sekä uudempi ja huomattavasti valjumpi Prey. Paluuta juurille taas edustaa bändin tuorein lätyskä Amanethes, joka haukkaa arvattavasti suuren sangollisen paskaa. Onhan siinä kyllä agressiota, örinää ja muuta tämmöistä mukavaa, vielä kun biisit olisivat mitenkään kiinnostavia. Levystä nauttii ehkä n. 3 minuuttia, jonka jälkeen se, että biisit rakentuvat pääasiassa kertosäkeistä, jotka puolestaan rakentuvat yhdestä lauseesta, jota toistellaan 2-8 kertaa, latistaa tunnelman pahemmin kuin ripuli uimapukukierroksella. Ja sitten se levy on vielä 14 biisiä pitkä. Ottaa koville kuunnella 14 hyvääkin biisiä.
Paradise Lost siirtyi timanttisen Gothicin jälkeen huomattavasti melodisempaan suuntaan, julkaisten silti kimaran tasaisen vahvoja äänitteitä, kunnes lähes kaikkien mielestä muuttui paskaksi levyn nimeltä Host myötä. Itse en Hostia ole kuullut, joten tämän väitteen todenmukaisuuteen en ota kantaa, mutta sen sijaan siihen tartun, että yhtyeen kaksi viimeisintä julkaisua Paradise Lost ja In Requiem ovat olleet paluuta juurille (tulevasta Faith Divides Us - Death Unites Usista en uskalla sanoa mitään, mutta en odota hyvää). Tässäkin tapaukessa kokemukseni perustuvat vain toiseen näistä levyistä, en nimittäin tuota Paradise Lostia ole kuullut, mutta jos oikein muistan, kehuttiin In Requiemiä medioissa paljon vuolaammin, ja sekin on silti umpitylsä levy. Vähäänpä tyytyvät fanit, jos se riittää, että ollaan taas vähän laitettu levyä mustempiin kansiin ja ronskimpia riffejä tehty. Itse pitäisin enemmän hyvistä biiseistä, oli ne sitten soitettu vaikka kanteleella ja pakattu vaaleanpunaiseen kuoreen.
Mistäkö arvelen sen johtuvan, että tämä juurille palaaminen on kasvanut nykymaailmassa trendiksi? Entä mistä sen, että siinä hommassa mennään metsään? No, epäilemättä bändit huomaavat vieraannuttaneensa suuren osan vanhoista faneistaan, eikä uusia ole tullut samaa tahtia lisää, joten jotakin on tehtävä, ettei levymyynti ainakaan pienenisi. Ja metsäänhän mennään sen takia, että jos todella ajattelee tietoisesti palaavansa juurilleen, laskelmoi väkisinkin liikaa ja tuloksena on puolivillaista musiikkia, josta ei loppujen lopuksi pidä vanha eikä uusi fani (tai näin haluaisin ajatella, tosiasiassa on kuitenkin otettava huomioon se, että ihmiset ovat idiootteja). Nuoruuden välittömyys ja viattomuus on tiessään, silmissä kiiluvat dollarinkuvat ja itsekritiikin taso kenties laskee, koska "on tällasia biisejä ennenkin myyty." Ongelma on vain se, että jos ajattelee ajan myötä parantuneensa säveltäjänä ja sen takia kelpuuttaa nykypäivänä julkaistavaksi muutakin kuin parasta mihin kykenee, on lopputuloksena levy täynnä filleriä.
Haluatko menettää kunnioituksesi minun silmissäni? Palaa sitten juurillesi.
lauantai 5. syyskuuta 2009
keskiviikko 6. toukokuuta 2009
Vinyylikäännynnäinen
Vuonna 1983 lanseerattiin vallankumouksellinen äänitallenneformaatti, compact disc, tuttavallisemmin CD. CD:n povattiin tappavan vinyylilevyt, jotka olivat hankalampia käsitellä ja alttiimpia kulutukselle. Vinyylijulkaisujen määrä pieneni kunnes joskus 90-luvun puolivälissä niitä ei julkaistu käytännössä lainkaan (ellei sitten jotain aktiivisten vinyylifani-marginaaliryhmien kannattamia artisteja ja yhtyeitä). 20 vuotta CD:n saapumisen jälkeen alkoivat mp3-musiikkikaupat vallata alaa musiikkibisneksessä. Suunnilleen samoihin aikoihin vinyyli alkoi tehdä näkyvämpää paluuta ja nyt näyttää siltä, että se on täällä jäädäkseen. Tai ehkä minä itse olen vain valistuneempi nyt kuin 10 vuotta sitten, jolloin aloitin keräilemään levyjä.
Aluksi minäkin pidin vinyyliä dinosaurusformaattina. Hankala kuljettaa, rahisee aina jonkin verran, rajallinen tallennusaika ja se, että levy pitää kääntää puolessavälissä. Näistä vain ei pääse mihinkään. Lisäksi musiikki on hankala siirtää vinyyliltä tietokoneelle, jolla kuuntelen suurimman osan musiikista, myös kaiken, minkä omistan cd-levyillä (joilta puolestaan on hyvin yksinkertaista ripata levyt mp3-tiedostoiksi). Olisin varmaan edelleenkin sitä mieltä, että vinyyli on aikansa elänyt, ellei olisi yhtyettä nimeltä Reverend Bizarre.
Reverend Bizarre julkaisi kolmannen pitkäsoittonsa postyymisti vuonna 2007. Tämä julkaisu ilmestyi tupla-cd:nä. Vuonna 2008 julkaisivat vielä 4 split-vinyyliä, yhden 7" ep:n ja yhden 12" ep:n (tämän Spinefarmin UK-jaoksen kautta vain Iso-Britanniassa). Onnekseni innostuin keräilemään näitä julkaisuja, ja sainkin niistä haltuuni kaikki paitsi 7". Ne nimittäin opettivat minulle kuinka helvetin siisti formaatti vinyyli oikeastaan onkaan. Kansitaide esimerkiksi on aivan eri luokkaa tuommoisen 12-tuumaisen (~31cm) levyn kannessa, kuin cd:n 12-senttisessä läpyskässä. Lisäksi se levyn silkka koko tuottaa minussa piilomaterialistina suurta mielihyvää. Olinhan jo cd-levyjen omistamisesta hyvilläni, vaikka sitten siirränkin kuuntelemista varten musiikit tietokoneelle (digitaalista musiikkia en vielä ole sortunut ostamaan).
Kävi vielä niin hassusti tämän vinyyliharrastukseni kanssa, että syksyllä 2008 kun näitä aloin haalia, ei minulla ollut vinyylisoitinta. Soittimen sain vasta viime jouluna ja siinä vaiheessa minulla olikin jo useampia levyjä odottamassa kuuntelua. Nyt, vaikka ostankin edelleen lähinnä cd-levyjä, ostan myös välillä semmoisia vinyylejä, jotka ovat ilmestyneet myös cd-muodossa. Miksi? Koska ne vinyylit on vaan saatanan siistejä!
Aluksi minäkin pidin vinyyliä dinosaurusformaattina. Hankala kuljettaa, rahisee aina jonkin verran, rajallinen tallennusaika ja se, että levy pitää kääntää puolessavälissä. Näistä vain ei pääse mihinkään. Lisäksi musiikki on hankala siirtää vinyyliltä tietokoneelle, jolla kuuntelen suurimman osan musiikista, myös kaiken, minkä omistan cd-levyillä (joilta puolestaan on hyvin yksinkertaista ripata levyt mp3-tiedostoiksi). Olisin varmaan edelleenkin sitä mieltä, että vinyyli on aikansa elänyt, ellei olisi yhtyettä nimeltä Reverend Bizarre.
Reverend Bizarre julkaisi kolmannen pitkäsoittonsa postyymisti vuonna 2007. Tämä julkaisu ilmestyi tupla-cd:nä. Vuonna 2008 julkaisivat vielä 4 split-vinyyliä, yhden 7" ep:n ja yhden 12" ep:n (tämän Spinefarmin UK-jaoksen kautta vain Iso-Britanniassa). Onnekseni innostuin keräilemään näitä julkaisuja, ja sainkin niistä haltuuni kaikki paitsi 7". Ne nimittäin opettivat minulle kuinka helvetin siisti formaatti vinyyli oikeastaan onkaan. Kansitaide esimerkiksi on aivan eri luokkaa tuommoisen 12-tuumaisen (~31cm) levyn kannessa, kuin cd:n 12-senttisessä läpyskässä. Lisäksi se levyn silkka koko tuottaa minussa piilomaterialistina suurta mielihyvää. Olinhan jo cd-levyjen omistamisesta hyvilläni, vaikka sitten siirränkin kuuntelemista varten musiikit tietokoneelle (digitaalista musiikkia en vielä ole sortunut ostamaan).
Kävi vielä niin hassusti tämän vinyyliharrastukseni kanssa, että syksyllä 2008 kun näitä aloin haalia, ei minulla ollut vinyylisoitinta. Soittimen sain vasta viime jouluna ja siinä vaiheessa minulla olikin jo useampia levyjä odottamassa kuuntelua. Nyt, vaikka ostankin edelleen lähinnä cd-levyjä, ostan myös välillä semmoisia vinyylejä, jotka ovat ilmestyneet myös cd-muodossa. Miksi? Koska ne vinyylit on vaan saatanan siistejä!
perjantai 1. toukokuuta 2009
Horisontissa siintävät studiohommat
Siitä on tovi jos toinenkin, kun viimeksi olin studiossa äänittämässä musiikkia. Tarkalleen se oli joulukuussa 2007 ja kyseessä oli Morgin viimeisin, Monolith EP. Tässä tänä pävänä varmisteltiin sen sijaan luottotuottajamme Panun kanssa, että Ever Circling Wolves aloittaisi uuden EP:n äänitykset 20. toukokuuta, johon on nyt sitten se 20 päivää, eli hieman alle kolme viikkoa. Alkaa jänskättää pikkuhiljaa mokoma. Jännittää, koska en ole studiossa äänittänyt kitaroita sitten Morgin ekan demon, joka muuten äänitettiin noin 5 vuotta sitten, koska en ole 100% varma, että laulut onnistuvat helposti ja koska en ole lainkaan varma kuinka paljon ehdimme treenata ennen äänityksiä. Yhtä kaikki, olen innoissani, koska äänitysten alkaessa näin aikaisin, saamme todennäköisesti levyn pihalle ennen Summertime Doom -keikkaa, joka on heinäkuun neljäntenä. Nyt vaan sitten kansia tekemään ja treenaamaan ahkerasti ainakin omat osuudet kuntoon.
torstai 2. huhtikuuta 2009
Uuden levyn odotus
Tässä on viime aikoina tullut odoteltua uutta levyä mm. My Dying Bridelta, Mastodonilta ja Isikseltä. Näistä kaksi ensimmäistä ovat jo ilmestyneet ja löytyvät jo levyhyllystänikin ja viimeinenkin on jo ennakkotilattu. Tässä merkinnässä puran vähän tuntojani siitä, millaista oli odottaa näitä levyjä ilmestyväksi, kyseiset yhtyeet kun pitävät suhteellisen kovaa sijoitusta musiikillisessa sydämessäni.
Ensimmäinen reaktio näistä tulevista julkaisuista kuullessani oli riemastus. Olihan niiden edellisten jälkeen jo vähän odoteltukin, joskaan ei vuosikausia. Tämä kuitenkin hiipui nopeasti välinpitämättömyydeksi ja passiiviseksi odotukseksi. Teaserien ilmestyessä myspaceen ja levyjen vuotaessa waresivuille otin periaatteekseni, että odottaisin kunnes levyt ovat käsissäni, sillä tiesin joka tapauksessa ostavani ne, vaikka pienoinen epäilys alkoikin hiipiä tajuntaani erinäisiä keskusteluja seuratessa.
Ne, jotka pitävät Mastodonin ja Isiksen alkupään tuotannosta tuntuivat poikkeuksetta olevan sitä mieltä, että uudet levyt ovat liian pehmeitä. Nämä ihmiset tuntuvat myös olevan enemmistössä, vaikka kyllä niitäkin on, joiden mielestä nämä uutukaiset ovat bändiensä parhaat levyt tähän mennessä. Minulle Blood Mountain ja In the Absence of Truth olivat kyseisten bändien ensimmäiset pitkäsoitot, jotka omistin, eikä minulla ole koskaan ollut epäilystä siitä, että ne olisivat huonoja, varsin päin vastoin. Puristien "ääää, paskaa!" -mielipiteet sekoittivat kuitenkin odotukseeni kauhallisen jännitystä flopin mahdollisuudesta.
Ja mitä My Dying Brideen tulee, se oli seuraamissani keskusteluissa varsin käsittelemätön aihe, mutta Isistä ja Mastodonia vanhempana yhtyeenä kerennyt julkaisemaan mielestäni parhaan teoksensa jo 1993. Niinpä suhtauduin odotukseen sillä asenteella, että ei sieltä mitään vallankumouksellista nytkään tule, kunhan tulisi edes tasavahva levy, joita MDB onneksi onkin poikkeuksetta lykännyt pihalle. Huoltani tavallaan kasvatti ja tavallaan huojensi se, että yhtyeen edellinen täyspitkä, A Line of Deathless Kings, oli minulle aluksi lievä pettymys, mutta aukesi myöhemmin ja paljastui erittäinkin loistavaksi levyksi. Oli miten oli, tiedostin, että uusi levy olisi minulle pakko-ostos.
Entä miten odotus sitten palkittiin? Noh, Wavering Radianthan ei ole vielä ilmestynyt, joten siitä en vielä tiedä. Sen sijaan odottelen jo vähän enemmän innolla kuin aiemmin, sillä ennakkotilasin sen viime yönä (oiva keino nostaa odotuksia, koskee myös Khanaten Clean Hands Go Foulia, jonka toivon saapuvan perille tämän viikon aikana). Ja vaikka muutaman kuuntelun perusteella onkin hankala arvioida millaisen mielipiteen tulen lopulta levyistä muodostamaan, vaikutti My Dying Briden For Lies I Sire varsin vahvalta levyltä. Mastodonin Crack the Skye sen sijaan aiheutti vähän ristiriitaisempia tunteita. Siinä on paljon sellaista, mistä tykkään, mutta myös paljon sellaista, mistä en niin välitä. Epäilen kuitenkin, että se vain vaatii useamman kuuntelun auetakseen.
P.S. Seuraavaksi ootellaankin sitten ainakin The Puritanin ja Spiritus Mortisin täyspitkiä. Uusin Wolves in the Throne Room on vissiin jo ilmestynyt, joten sitä silmällä pitäen ootellaan, että on rahaa hankkia se.
Ensimmäinen reaktio näistä tulevista julkaisuista kuullessani oli riemastus. Olihan niiden edellisten jälkeen jo vähän odoteltukin, joskaan ei vuosikausia. Tämä kuitenkin hiipui nopeasti välinpitämättömyydeksi ja passiiviseksi odotukseksi. Teaserien ilmestyessä myspaceen ja levyjen vuotaessa waresivuille otin periaatteekseni, että odottaisin kunnes levyt ovat käsissäni, sillä tiesin joka tapauksessa ostavani ne, vaikka pienoinen epäilys alkoikin hiipiä tajuntaani erinäisiä keskusteluja seuratessa.
Ne, jotka pitävät Mastodonin ja Isiksen alkupään tuotannosta tuntuivat poikkeuksetta olevan sitä mieltä, että uudet levyt ovat liian pehmeitä. Nämä ihmiset tuntuvat myös olevan enemmistössä, vaikka kyllä niitäkin on, joiden mielestä nämä uutukaiset ovat bändiensä parhaat levyt tähän mennessä. Minulle Blood Mountain ja In the Absence of Truth olivat kyseisten bändien ensimmäiset pitkäsoitot, jotka omistin, eikä minulla ole koskaan ollut epäilystä siitä, että ne olisivat huonoja, varsin päin vastoin. Puristien "ääää, paskaa!" -mielipiteet sekoittivat kuitenkin odotukseeni kauhallisen jännitystä flopin mahdollisuudesta.
Ja mitä My Dying Brideen tulee, se oli seuraamissani keskusteluissa varsin käsittelemätön aihe, mutta Isistä ja Mastodonia vanhempana yhtyeenä kerennyt julkaisemaan mielestäni parhaan teoksensa jo 1993. Niinpä suhtauduin odotukseen sillä asenteella, että ei sieltä mitään vallankumouksellista nytkään tule, kunhan tulisi edes tasavahva levy, joita MDB onneksi onkin poikkeuksetta lykännyt pihalle. Huoltani tavallaan kasvatti ja tavallaan huojensi se, että yhtyeen edellinen täyspitkä, A Line of Deathless Kings, oli minulle aluksi lievä pettymys, mutta aukesi myöhemmin ja paljastui erittäinkin loistavaksi levyksi. Oli miten oli, tiedostin, että uusi levy olisi minulle pakko-ostos.
Entä miten odotus sitten palkittiin? Noh, Wavering Radianthan ei ole vielä ilmestynyt, joten siitä en vielä tiedä. Sen sijaan odottelen jo vähän enemmän innolla kuin aiemmin, sillä ennakkotilasin sen viime yönä (oiva keino nostaa odotuksia, koskee myös Khanaten Clean Hands Go Foulia, jonka toivon saapuvan perille tämän viikon aikana). Ja vaikka muutaman kuuntelun perusteella onkin hankala arvioida millaisen mielipiteen tulen lopulta levyistä muodostamaan, vaikutti My Dying Briden For Lies I Sire varsin vahvalta levyltä. Mastodonin Crack the Skye sen sijaan aiheutti vähän ristiriitaisempia tunteita. Siinä on paljon sellaista, mistä tykkään, mutta myös paljon sellaista, mistä en niin välitä. Epäilen kuitenkin, että se vain vaatii useamman kuuntelun auetakseen.
P.S. Seuraavaksi ootellaankin sitten ainakin The Puritanin ja Spiritus Mortisin täyspitkiä. Uusin Wolves in the Throne Room on vissiin jo ilmestynyt, joten sitä silmällä pitäen ootellaan, että on rahaa hankkia se.
torstai 22. tammikuuta 2009
19 päivää
19 päivää olen odotellut yhteydenottoja, joita ei ole kuulunut yhden yhtä. Vedän siitä sellaisen johtopäätöksen, että tätä blogia ei lue kukaan. Jos kuitenkin olen väärässä, antakaa ihmeessä kuulua itsestänne. Roskiin vaan se "emmä viiti ku emmä" -asenne ja rohkeasti vaan esiin. Ohjeet löytyvät edellisestä merkinnästä.
perjantai 2. tammikuuta 2009
Levyarvosteluprojekti
Tuumasin tuossa oikeastaan jo aikaa sitten alkaa kirjoittaa tähän blogiin myös levyarvosteluja ja nyt sain sitten sellaisen idean, että lukijat (jos niitä nyt sitten ylipäätään on, tässä se kai tulee testattua) saisivat pyytää minulta levyarvosteluja, koskivat ne sitten oman tai kaverin bändin levyjä, omia lempilevyjä tai omia inhokkilevyjä. Siispä, lähettäkää minulle sähköpostia osoitteeseen hh at raa.to, kirjoittakaa otsikoksi "Arvostele levy" ja varsinaiseen viestiin mikä levy minun tulisi arvostella. Arvostelen levyn mikäli minulla on se (tosin jos yllätyn pyyntöjen määrästä, on julkaisutahtia luultavasti hillittävä tai sitten arvostelen vain ne levyt, joista tulee eniten pyyntöjä).
Sama lyhyesti:
Haluat että arvostelen levyn.
Mitä teet? -Lähetät sähköpostia.
Minne? -hh at raa.to
Mitä otsikoksi? -Arvostele levy.
Mitä viestiin? -Levyn esittäjä ja nimi.
Mitä seuraavaksi? -Odota arvostelua ilmestyväksi, tarkista http://hmorgko.blogspot.com säännöllisin väliajoin tahi subscribaa.
Odottelen yhteydenottojanne. :)
Sama lyhyesti:
Haluat että arvostelen levyn.
Mitä teet? -Lähetät sähköpostia.
Minne? -hh at raa.to
Mitä otsikoksi? -Arvostele levy.
Mitä viestiin? -Levyn esittäjä ja nimi.
Mitä seuraavaksi? -Odota arvostelua ilmestyväksi, tarkista http://hmorgko.blogspot.com säännöllisin väliajoin tahi subscribaa.
Odottelen yhteydenottojanne. :)
torstai 1. tammikuuta 2009
2008 ja piste perään
Jopa se vain onkin sitten vuosi vaihtunut ja on jo 2009. Senpä kunniaksi ajattelin tässä nostaa esiin huomionarvoisia, vuonna 2008 ilmestyneitä levyjä. Levyt ovat vain ja ainoastaan aakkosjärjestyksessä, en rupea mihinkään keskinäiseen paremmuusjärjestykseen niitä laittamaan. Pointti on se, että minä pidän niistä, joten sinunkin (ehkä) pitäisi.
Cynic: Traced in Air
Tätä odotettiin innolla siitä saakka, kun varmistui, että Cynic tulisi lämmittelemään Opethia joulukuussa. Opeth valitettavasti sitten peruutti, mutta onneksi Cynic ja The Ocean pääsivät kumminkin lauteille; tälle levylle ei ainakaan tehnyt hallaa, että pystyivät pidemmän setin soittamaan. Progressiivinen levy, joka ei juuri sorru itsetarkoitukselliseen kikkailuun. Ei aivan sitä, mitä edeltäjänsä perusteella olisi voinut odottaa, mutta ehkä parempi näin. Joka tapauksessa levy vie pisteet kotiin.
Dark Buddha Rising: Ritual IX
Pienistä kotimaisista kenties kovin yllättäjä. Kahden vinyylin verran hypnoottista doomia; ensimmäisen kappaleen alkumetreillä tiesin haluavani nähdä tämän livenä (joka on mahdollista Psychotropic Caravan Festivalissa, Nosturissa 28.2.09, hox hox).
Eleanoora Rosenholm: Älä kysy kuolleilta, he sanoivat
"Syyskuun kahdeskymmeneskolmas lisääntyivät murhat pakkasaamujen myötä..." Sattumaa, syy vai ennustus, sitä emme tiedä, mutta tämä albumi on täynnä kieronherttaisia ja herttaisen kieroja, mutta aina niin tarttuvia kappaleita.
KYPCK: Cherno
Sentencedin viimeiseksi jäänyt The Funeral Album jäi harmittamaan kovin heppoisena muistomerkkinä. Sami Lopakan sävellyskynän terävyydestä todistaa kuitenkin tämä rieska. Kenties mies ei Sentencedissä voinut käyttää koko potentiaaliaan, kenties tauko soittohommista teki ihmeitä, kenties sekä että. Joka tapauksessa tämä levy antoi aihetta riemuun paljon enemmän kuin mihin Sentenced on pitkään aikaan pystynyt. Debyytin vahvuus vain hieman pelottaa noin tulevaisuutta ajatellen: tästä on vaikea pistää paremmaksi.
Nadja: Desire in Uneasiness
Tämä levy oli itselleni joulukuun tuttavuuksia ja saapui niin, etten tiennyt lähes mitään koko yhtyeestä etukäteen. Ja sehän toimii, mitä ei ehkä uskoisi, jos paperilla miettii, että kokoonpanon muodostaa kaksi basistia ja rumpali. Levy on samalla äärimmäisen rujo ja erittäin herkkä: tasapainoinen yhdistelmä pörinää ja chillaamista.
Portishead: Third
Tutustuin Portisheadiin oikeastaan vasta tämän albumin julkaisun myötä, vaikka nimi olikin minulle tuttu jo ennestään (silti ostin ensin yhtyeen eponyymin toisen albumin). Hyvin paljon mielialasta riippuvaista musiikkia (mikä musiikki toimisikaan missä vain mielentilassa?) mutta oikealla hetkellä kuunneltuna jättää tunteen, että eipä paljon tuota parempaa voisikaan olla.
The Puritan: The Black Law
Vaikka laiskuuteni ansiosta en saanut kaapattua itselleni kopiota The Puritanin ensimmäisestä ep:stä (eipä siinä, vinyylisoittimenkin sain vasta nyt jouluna ja onneksi on Lithium Gates), olin kyllin onnekas ehtiäkseni tämän koppaamaan. The Puritania tulee helposti vertailtua Reverend Bizarreen, joten tehdään niin nytkin: jos Reverendin selkeys ärsyttää ja hinkuu psykedeelisemmän materiaalin pariin mutta ei oikeastaan tahtoisi lisätä nopeutta, on The Puritan oivaakin oivempi valinta. Ja tämän ep:n ollessa loppuunmyyty, on syytä käydä etsimässä käsiinsä tuo jo mainitsemani Lithium Gates, joka siis sisältää niin debyytti-ep:n kuin tämän uudemmankin ja on lisäksi cd-julkaisu.
Tuvalu: Viimeiset hetket ovat käsillä!
Viimeistä viedään (vaikka eiväthän ne hyvät levyt siihen oikeastaan loppuneet), mutta onneksi ei vähäisintä. Tämän levyn olen tänä vuonna löytänyt kahdesti, sillä häpeäkseni unohdin sen jossain vaiheessa lähes kokonaan. Onneksi Osta riippumattomalta -kampanjan myötä sain vihdoin ostettua levyn (sen voi laillisesti ladata kokonaisuudessaan ainakin last.fm -sivustolta) ja sen nerokkuus aukesi minulle (jälleen?).
Ja jotta ei unohdettaisi niitä tulevaisuuden isoja nimiä, seuraavia kannattaa pitää silmällä vuonna 2008 ilmestyneiden demojensa perusteella: Estaog, Gargeblaster, Ghoul Patrol, Medicated, N, Narmer, No, Regression, Seraphiel ja Standard Coil Company.
Cynic: Traced in Air
Tätä odotettiin innolla siitä saakka, kun varmistui, että Cynic tulisi lämmittelemään Opethia joulukuussa. Opeth valitettavasti sitten peruutti, mutta onneksi Cynic ja The Ocean pääsivät kumminkin lauteille; tälle levylle ei ainakaan tehnyt hallaa, että pystyivät pidemmän setin soittamaan. Progressiivinen levy, joka ei juuri sorru itsetarkoitukselliseen kikkailuun. Ei aivan sitä, mitä edeltäjänsä perusteella olisi voinut odottaa, mutta ehkä parempi näin. Joka tapauksessa levy vie pisteet kotiin.
Dark Buddha Rising: Ritual IX
Pienistä kotimaisista kenties kovin yllättäjä. Kahden vinyylin verran hypnoottista doomia; ensimmäisen kappaleen alkumetreillä tiesin haluavani nähdä tämän livenä (joka on mahdollista Psychotropic Caravan Festivalissa, Nosturissa 28.2.09, hox hox).
Eleanoora Rosenholm: Älä kysy kuolleilta, he sanoivat
"Syyskuun kahdeskymmeneskolmas lisääntyivät murhat pakkasaamujen myötä..." Sattumaa, syy vai ennustus, sitä emme tiedä, mutta tämä albumi on täynnä kieronherttaisia ja herttaisen kieroja, mutta aina niin tarttuvia kappaleita.
KYPCK: Cherno
Sentencedin viimeiseksi jäänyt The Funeral Album jäi harmittamaan kovin heppoisena muistomerkkinä. Sami Lopakan sävellyskynän terävyydestä todistaa kuitenkin tämä rieska. Kenties mies ei Sentencedissä voinut käyttää koko potentiaaliaan, kenties tauko soittohommista teki ihmeitä, kenties sekä että. Joka tapauksessa tämä levy antoi aihetta riemuun paljon enemmän kuin mihin Sentenced on pitkään aikaan pystynyt. Debyytin vahvuus vain hieman pelottaa noin tulevaisuutta ajatellen: tästä on vaikea pistää paremmaksi.
Nadja: Desire in Uneasiness
Tämä levy oli itselleni joulukuun tuttavuuksia ja saapui niin, etten tiennyt lähes mitään koko yhtyeestä etukäteen. Ja sehän toimii, mitä ei ehkä uskoisi, jos paperilla miettii, että kokoonpanon muodostaa kaksi basistia ja rumpali. Levy on samalla äärimmäisen rujo ja erittäin herkkä: tasapainoinen yhdistelmä pörinää ja chillaamista.
Portishead: Third
Tutustuin Portisheadiin oikeastaan vasta tämän albumin julkaisun myötä, vaikka nimi olikin minulle tuttu jo ennestään (silti ostin ensin yhtyeen eponyymin toisen albumin). Hyvin paljon mielialasta riippuvaista musiikkia (mikä musiikki toimisikaan missä vain mielentilassa?) mutta oikealla hetkellä kuunneltuna jättää tunteen, että eipä paljon tuota parempaa voisikaan olla.
The Puritan: The Black Law
Vaikka laiskuuteni ansiosta en saanut kaapattua itselleni kopiota The Puritanin ensimmäisestä ep:stä (eipä siinä, vinyylisoittimenkin sain vasta nyt jouluna ja onneksi on Lithium Gates), olin kyllin onnekas ehtiäkseni tämän koppaamaan. The Puritania tulee helposti vertailtua Reverend Bizarreen, joten tehdään niin nytkin: jos Reverendin selkeys ärsyttää ja hinkuu psykedeelisemmän materiaalin pariin mutta ei oikeastaan tahtoisi lisätä nopeutta, on The Puritan oivaakin oivempi valinta. Ja tämän ep:n ollessa loppuunmyyty, on syytä käydä etsimässä käsiinsä tuo jo mainitsemani Lithium Gates, joka siis sisältää niin debyytti-ep:n kuin tämän uudemmankin ja on lisäksi cd-julkaisu.
Tuvalu: Viimeiset hetket ovat käsillä!
Viimeistä viedään (vaikka eiväthän ne hyvät levyt siihen oikeastaan loppuneet), mutta onneksi ei vähäisintä. Tämän levyn olen tänä vuonna löytänyt kahdesti, sillä häpeäkseni unohdin sen jossain vaiheessa lähes kokonaan. Onneksi Osta riippumattomalta -kampanjan myötä sain vihdoin ostettua levyn (sen voi laillisesti ladata kokonaisuudessaan ainakin last.fm -sivustolta) ja sen nerokkuus aukesi minulle (jälleen?).
Ja jotta ei unohdettaisi niitä tulevaisuuden isoja nimiä, seuraavia kannattaa pitää silmällä vuonna 2008 ilmestyneiden demojensa perusteella: Estaog, Gargeblaster, Ghoul Patrol, Medicated, N, Narmer, No, Regression, Seraphiel ja Standard Coil Company.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)