Metallin dualistisuudesta nykypäivänä

Metallimusiikkiin on kautta aikain koettu liittyvän jonkinlainen vaaran tuntu ja kapina kaikkea sosiaalisesti hyväksyttävää kohtaan. Myönnettäköön, että nykymaailmassa metalli on varmasti sosiaalisesti hyväksyttävämpää kuin 30 vuotta sitten ja vaaran tuntukin on suurelta osin kadonnut, mutta metallifani jakaa edelleen usein ihmiskunnan ”meihin” ja ”muihin”, eli metallifaneihin ja ei-metallifaneihin. Metallifani kokee olevansa erilainen. Tästäkin huolimatta monet metallifanit syyllistyvät yrittämään selittää metallia sellaiselle, joka ei sitä ymmärrä. ”On tässäkin melodia, kuuntele vaikka”, ”Ei nää kaikki oo kirkonpolttajia”, ”Sävellyksellisesti tää on todella lähellä klassista musiikkia”, ”Tätä on, kuulkaas, tosi vaikee soittaa, pitää arvostaa”, ”Ei todellakaan kuka tahansa osais öristä tollai”, ”Jos tästä ottas vähän säröjä pois, tää kuulostais Uniklubilta”. Niinpä niin. Ystäville ja vanhemmille puolustellaan metallia ja samalla siitä riisutaan vaara ja kapina. Usein vielä kaiken lisäksi hakataan päätä seinään, eikä vastapuoli loppujen lopuksikaan tule ymmärtämään metallia.

Itsekin olen nuoruudessani tähän syyllistynyt, valitettavasti, ja myöhemmin ymmärtänyt kuinka typerää se on. Eräänkin kerran musiikintunnilla eräs luokkatoveri sanoi Slipknotin ja Limp Bizkitin (vuosi taisi olla 2001) koituvan metallin kohtaloksi. Itse koetin puolustella Slipknotin ”oppikouluörinää” sanomalla, että se myy. Otin siis siinä mielessä paradoksaalisen kannan, että olin tuossa vaiheessa kuitenkin kovasti kaupallisuutta vastaan, tai näin ajattelin. Jälkikäteen ajateltuna kuuntelin tuolloin kuitenkin metallin kaupallisinta laitaa.

Entäpä mitä voin sanoa tuosta luokkatoverini ennustuksesta? No, kyllä ja ei. Yhtäältä metallista on tulossa yhä suositumpaa ja suositumpaa ja paskoja, laimeita bändejä syntyy kuin sieniä sateella. Toisaalta kuitenkin nämä metallin tappajat toimivat ainakin minun kohdallani porttina paremman musiikin pariin. Ja vaikka ”Nää tyypit kirjottaa kappaleita suoraan sydämestään” onkin joka hevarin luottolause puolustella omaa, listaykkösenä käväissyttä suosikkimetalliyhtyettään, uskon löytäneeni paljonkin sellaisia bändejä, jotka kirjoittavat kappaleitaan ilman dollarinkuvia silmissä. Myös itse kompromissittomissa demobändeissä soittaessani tunnen, että on parempi tehdä rehellisesti sitä omaa juttuaan, kuin laskelmoida ja vedota alimpaan yhteiseen nimittäjään.

Maailma kehittyy, metalli kaupallistuu ja ihmiset muuttuvat. Kenties minun sukupolveni lapset keksivät vielä jotain paljon vaarallisemman kuuloista, jota minä aikanani en ymmärrä (vaikka lupaan kyllä koettaa). Nykypäivänä kuitenkin metallia tehtaillaan jo lapsillekin, esimerkkinä Hevisaurus, Moottörin Jyrinä ja vaikkei nyt aivan lapsille suunnattua olekaan, Lordi nauttii suurta suosiota tenavien keskuudessa. Toisaaltahan tässä totutetaan lapsia eri musiikkityyleihin, vaan toisaalta metallilta viedään entisestään pois sitä kapinaa ja vaaraa. Ja sääli niitä vanhempia, jotka joutuvat noita kuuntelemaan. Oikeastaan, sääli niitä vanhempia, jotka joutuvat mitä tahansa lastenlauluja kuuntelemaan.

Kun minä joskus saan lapsia, aion kyllä soittaa niille lastenlaulujen sijaan mitä nyt sattuu hyllystäni löytymään (joo, joo, viiden vuoden päästä olen kuitenkin ihan toista mieltä ja hymyilen sille, kuinka hölmö olen ollut vuonna 2010, kun penskat luukuttavat Pikku-Oravan grindilevyä kahdeksatta kertaa peräkkäin ja minä asettelen korvatulppia päähäni), vaikka teenkin siinä kenties karhunpalveluksen metallille, kun kasvatan lapsia, joiden mielestä se ei ole vaarallista eikä kapinallista. Mutta enpähän ainakaan pyytele anteeksi. Ja jonkinlaista sensuuria joutuu kuitenkin harjoittamaan, ettei pikku Maija-Petteri kolmannen luokan levyraadissa soita muille natiaisille vaikkapa Cannibal Corpsen kappaletta ”Fucked with a Knife”.

-HMorg