Nostalgiatrippi, osa 1

Jotkut saattavat tietää, että hölmöilin nuoruudessani nu-metalliksi kutsutun genren kanssa. Nyttemmin ovat jääneet nämä hyvin vähille kuunteluille, joten ajattelin tällaisen muistelohetken viettää näiden vanhojen tuttavuuksien kanssa ja pohtia sitten samalla tätä musiikkia ja niitä tunteita, joita se minussa herätti silloin ja mitä nyt. Siispä pitemmittä puheitta asiaan. Kerron levyistä siinä järjestyksessä kuin ne kuuntelin, ensin mitä ajattelin ennen kuuntelua, sitten mitä kuuntelun aikana.

Coal Chamber - Chamber Music (1999):
Jo aikoinaan ajattelin, että hieman liian suuri osa bändin biiseistä oli huonoja, mutta ne hyvät kyllä toimi. Semmonen mielikuva jäänyt, että Chamber Music oli paras levynsä. Dark Daysiin en kerenny oikein tutustua, niin en osaa sanoa loppujen lopuksi miten on, mutta ainakin Chamber Musicilla on enemmän hyviä biisejä kuin bändin nimeä kantavalla debyytillä. Yhtyeen levyjä myös vaivaa liika pituus, eivät ne jaksa kantaa sitä 16 biisiä. Chamber Musicistakin voisi helposti karsia 6 heikointa raitaa ja saada eheän 10 biisin kokonaisuuden.

Nyt kuunnellessani huomaan, että kappaleet ovat hieman hölmöjä, täynnä ristiriitaisuuksia ja kömpelöjä rakennesovituksia. Vaan kylläpä tästä silti nostalgiatripille pääsee, varsinkin kun ensimmäinen kalja on korkattu. Jos kestää levyn puuduttavuuden siis; seitsemännen kappaleen kohdalla alkaa jo tympiä, varsinkin kun parhaat biisit on kasattu sinne levyn alkupäähän paria lopumpana olevaa poikkeusta lukuunottamatta.


Disturbed - The Sickness (2000):
Disturbed kolahti pinnalle noustessaan kuin miljoona volttia, nimenomaan juuri tämä levy. Seuraava olikin sitten huomattavasti tylsempi, ja nyttemmin tästäkin kasvanut ulos. Keulahahmo David Draimanilla on joko suuri ego taikka ADHD, sillä on kokenut tarpeelliseksi täyttää lähes joka hetken biiseistä lauluosuuksilla. Tästä kärsii dynamiikka ja etenkin laulun iskevyys. Oli myös kenties huono veto viljellä levy täyteen "UUU-A-A-A-A!"-tyylisiä karjahduksia, sillä ne ovat myöhemmillä levyillä jääneet mukaan todella teennäisen kuuloisena painolastina.

Uudemmalla kuuntelulla vahvistuu minulle jäänyt käsitys siitä, että kyseisellä levyllä lyriikat ovat todella pöhköjä. Eihän tässä ole mitään järkeä. Sen sijaan vokaalien maaninen ulosanti toimii edelleen, lukuunottamatta niitä kohtia, jotka kuulostavat huonolta Jon Davis -imitaatiolta. Biisimateriaali on hieman tasapaksua, mutta pari hieman erilaista kappaletta onneksi rikkovat pötkörakenteen. Ja noissa biiseissä ei tarvitsisi ihan joka kohdassa olla koko ajan lauluja. Instrumentaaliosioillakin on paikkansa.


Linkin Park - Hybrid Theory (2000):
Tämä levy aiheutti ilmestyessään melkoisen kuohunnan nuoressa mielessäni, vaikka kaverit sanoivat, että onpa keskenään samanlaisia biisejä. Oli niilläkin pointtinsa toki, mutta hyviä biisejähän tämä on täynnä, pakko se on myöntää. Kyllästyminen iski siltikin melko nopeasti kun ikää karttui hieman enemmän, liekö muoti-ilmiöallergia jo tuossa vaiheessa nostanut rumaa päätään minussa. Toisaalta taas lisää vanhentuessa ja viisastuessa tämäkin alkoi jälleen toimia sopivissa annoksissa.

Biisit ovat edelleen järjettömän tarttuvia. Sitäpaitsi Chester Benningtonin ääni on jotakuinkin hieno. Lisäksi levy on juuri hyvän pituinen, ei kerkeä puuduttamaan. Ja hei, nää lyriikathan on oikeesti hyviä, sisältävät jopa ajatusta.


Ill Niño - Revolution/Revolución (2001):
Tämä löytyi jonkin verran myöhemmin kuin aiemmat ja kenties siksi tästä tulikin pitempiaikainen suosikki. Laulaja Cristian Machadon äänen venyminen melodisen laulun ja ruosteisen demonihuudon välillä oli todella vaikuttavaa. Nykyään tosin epäilen miehen huutoraitoja käsitellyn vahvasti studiossa. Sanoituksista olin jo alkuun sitä mieltä, että sisältävät pöhköjä riimejä, näinollen huokuen taidon puutetta.

Nyt kun kuuntelen, Machadon vokaalit kuulostavat yhä vakuuttavilta. Bändillä on myös veikeä soundi perkussionistin latinorytmien ansiosta. Lyriikat vaan eivät edelleenkään kuulosta paikoitellen kovin järkeviltä, yrityksestä huolimatta. Sitäpaitsi se, että osa lyriikoista on espanjaksi, tuntuu typerältä gimmickiltä. Tämä levy on myös hieman liian pitkä, pari biisiä olisi voinut karsia pois, vaikka ovatkin sinänsä meneviä lähes poikkeuksetta.


Incubus - S.C.I.E.N.C.E. (1997):
Tässä levyssä on asennetta, jonka oikeastaan tajusin vasta siinä vaiheessa, kun en enää nu-metalia niin kuunnellut. Soitto kuulostaa äärimmäisen rennolta, ikään kuin ilkikuriselta. Tämä yhdistettynä hyviin kappaleisiin tekee levystä erittäin hyvin ajan hammasta kestävän. Incubuksen muita levyjä en ole kuullut, mutta uskon etteivät ne ehkä aivan tähän voisi yltää.

Kuunnellessa pää lähti liikkeelle saman tien. Tätä kuuntelee kyllä ihan ilokseen. Lyriikoissakin on idea ja toinenkin. Levyn tunnelma on hektisimmillään subliimin levoton, kuin olisi juonut niin paljon kahvia, että kädet tärisevät. Jos miinuspuolia pitää keksiä, on DJ:n soolobiisi semmoinen, ja tämä sama pätee myös Linkin Parkin levyyn. Myös pituutta on levyllä hieman liikaa, vaikkakaan huonoja biisejä ei ole. Tässä vaan meinaa vetää ittensä ähkyyn.


Deftones - Adrenaline (1995):
Kummisedäthän lykkäs heti kärkeen pihalle varsinaisen mestariteoksen. Tähän ihastuin satanolla sillon aikoinaan, ja arvostan vieläkin korkealle, vaikka onkin jäänyt viime aikoina aika vähälle kuuntelulle. Hienoja kappaleita ja samankaltaista nuoruuden energiaa kuin tuossa Incubuksessa.

Näihin biiseihin imeytyy kyllä hetkessä mukaan. Loistavia kappaleita etten sanoisi. Tällaisissa tapauksissa voi vain todeta, että toiset ne on hieman lahjakkaampia kuin jotkut muut. Lyriikat ovat vaikeatajuisia, mutta ainakaan niissä ei huomaa mitään pöljyyksiä. Chino Moreno on sitäpaitsi aivan loistava tulkitsija. Koetan luvata itselleni, että kuuntelisin tätä enemmän.


Johtopäätöksiä jos haluaa vetää, voi tulla siihen tulokseen, että kaikesta huolimatta myös nu-metal -bändeillä oli paikkansa maailmassa (joillakinhan on edelleenkin), ja että kyllä ne ensimmäisinä paikalla olleet taisivat vetää pisimmän korren. Niin on vielä vähän aikaa olemassa ollut tämä kyseinen alagenre, että eivät uudet tulokkaat ole keksineet pyörää uudestaan. Sitä odotellessa voisikin vaikka avata seuraavan oluen.

-HMorg

Iron Maiden ja taktisen vedon salaisuus

Tuossa muutama tovi sitten näin elämäni ensimmäisen Iron Maiden -keikan (Helsingin olympiastadion 18.7.2008). Siitä olisi nyt tarkoitukseni sanoa muutama asia.

1) Odotukseni keikasta eivät olleet kummoiset perustuen mm. Bruce Dickinsonin lauluäänen kuntoon yhtyeen toistaiseksi uusimmalla levyllä. Vaikka lupasivatkin soitella vanhoja kappaleita, olin epäileväinen, mutta kyllähän tuo nyt on kerran elämässä nähtävä livenäkin, joten menin. En pettynyt, keikkahan oli saatanan kova! Tunsin itseni aivan teini-ikäiseksi siinä tuoksinassa, vaikka paikkani olikin piippuhyllyllä ja yhtyeen jäsenet hassuja pomppivia pikku-ukkoja jossain siellä kaukana.

2) Keikkasetti koostui varsinaisesta hittikimarasta, pääasiassa yhtyeen neljännen ja viidennen albumin kappaleista, mutta kuultiin ne Trooperit ja Fear of the Darkitkin silti. Ja aivan helevetin positiivisena yllärinä Revelations. Tässä suhteessa osasi bändi vetää erittäin taktisesti melko vähälle arvostukselle jääneen A Matter of Life and Death -levyn ja siihen liittyvän kiertueen jälkeen. Tätä se yleisö haluaakin kuulla.

3) Edellämainittujen seikkojen vuoksi voin olla suhteellisen varma, että en mene toista kertaa katsomaan Iron Maidenia livenä. Bruce Dickinson sanoi välispiikissään, että tulisivat seuraavan kerran Suomeen seuraavan Maiden-albumin julkaisun jälkeen, ja voiko se nyt enää olla kovin hyvä? Tämä kyseinen keikka oli loistava, koskapa oli toisintoa siitä, mitä bändi olisi voinut soittaa vuonna 1988, kun allekirjoittanut ei vielä oikein mitään tajunnut (sitä Fear of the Darkia lukuunottamatta siis). Lisäksi rutinoituneena bändinä soittivat hyvinkin tunnollisesti. Vain Dickinsonin ääni oli luultavasti 20 vuotta sitten paremmassa terässä.


Oli se vaan jotakin.

-HMorg

Ware-peikko ja muita kauheita kertomuksia

Lueskelin tuossa tovi tai pari sitten sanomalehdestä tätä jatkuvaa nettilataus-polemiikkia ja mieleeni tuli kirjoittaa itsekin aiheesta muutamia valittuja sanoja.

Levymyynnistä vastaavia tahoja pelottaa tässä tietenkin tienestien menettäminen, mutta eivätkö ne todellakaan osaa ajatella, että warettamisesta voisi olla heille hyötyäkin? Jo 80-luvulla, tape-tradingin kultaisina vuosina, nuoret kuulivat uutta musiikkia usein kaverien kuppaisilta kaseteilta. Ja mitä he sitten tekivät? Ryntäsivät levykauppaan, latasivat viikkorahansa tiskiin ja ostivat levyjä, jotka tiesivät etukäteen hyviksi. Sama toimii nykyään internetin ansiosta jopa hyvinkin paljon tehokkaammin. Myönnän itsekin, että pääasiallinen keinoni tutustua uusiin esittäjiin on internet, laillisesti taikka vähemmän laillisesti, mutta jos pidän musiikista, pidän myös huolta, että ostan levyn.

Kaikiltahan tämä ei toki luonnistu, ja näitä "netistä saa ilmatteeks" -tyyppejä en kunnioita juuri ollenkaan; he eivät tunnu käsittävän, että artistinkin on syötävä. Omaa levyjenostointoani nettilataaminen on kuitenkin vain nostanut. Itsekin omaa musiikkia esittävänä artistina kannan huolta mahdollisista tulevista levymyyntitienesteistä, mutta ne saa kaikkein parhaiten varmistettua tekemällä hyvää musiikkia. Tähän pyrin.

-Mää ite