Paluu juurille

Tämähän on se aihe, joka musiikkimediassa puhuttaa paljon. Kyseenalaisten harha-askelten jälkeen bändit ylpeinä toitottavat palanneensa uudella levyllään juurilleen. Tämä on kuitenkin lähes poikkeuksetta se vaihe, jossa kaikenlainen mielenkiinto kyseistä bändiä kohtaan olisi syytä haudata, sillä juurille paluusta ei käytännössä koskaan seuraa mitään hyvää.

Esimerkkeinä käytän tässä Metallicaa, josta jo aiemmin puhuinkin vähän samaan sävyyn (en muuten vieläkään ole kuullut kuin pari kappaletta uutuuslevyltään Death Magnetic), Tiamatia sekä Paradise Lostia, kaikki yhtyeitä, joiden ura on alkanut yli 15 vuotta sitten, joiden aiemmasta tuotannosta pidän, ja jotka ovat viimeisimmillä levyillään "palanneet juurilleen".

Metallica ilmoitti, olikohan se nyt 2003, palanneensa juurilleen St. Angerin kanssa. Kaikkihan me tiedämme miten siinä kävi: surkeat soundit, heikkoja riffejä ja ylipitkiä kappaleita. Jos tätä vertaa Metallican esikoiseen, Kill 'em Alliin, tulee välttämättä siihen tulokseen, että mitään tuosta alkuaikojen soundin hyvistä puolista ei ole kaivettu esiin, oikeastaan on kaivettu jopa syvemmältä, sillä nuo mainitsemani seikat loistavat debyytillä poissaolollaan. Muistaakseni myös Death Magneticin kohdalla puhuttiin jotain juurille paluusta, mutta siitä en osaa omakohtaisesti sanoa mitään. Ainakaan loudness war ei ole 80-luvun alkua, enkä sitäpaitsi muista kuulleeni kyseisestä levystä mitään hyvää.

Tiamatin alkupään tuotannosta olen tutustunut pitkäsoittoon nimeltä Clouds, joka nykymittapuulla ei ole mitään vallankumouksellista, mutta ilmestyessään vuonna 1992 saattoi ollakin, kenties jotain, mitä asettaa Pohjoismaisen death-doomin aikajanan alkupäähän, siinä missä Iso-Britanniassa tuolle sijalle asetetaan My Dying Bride, Anathema ja Paradise Lost (johon palaan vielä) ja Yhdysvalloissa Winter. Tiamatin ns. harha-askelista minulle tuttuja ovat loistava Judas Christ (joskaan death-doomin kanssa tällä ei enää tekemistä ole, hyvä että metalliksikaan voi laskea) sekä uudempi ja huomattavasti valjumpi Prey. Paluuta juurille taas edustaa bändin tuorein lätyskä Amanethes, joka haukkaa arvattavasti suuren sangollisen paskaa. Onhan siinä kyllä agressiota, örinää ja muuta tämmöistä mukavaa, vielä kun biisit olisivat mitenkään kiinnostavia. Levystä nauttii ehkä n. 3 minuuttia, jonka jälkeen se, että biisit rakentuvat pääasiassa kertosäkeistä, jotka puolestaan rakentuvat yhdestä lauseesta, jota toistellaan 2-8 kertaa, latistaa tunnelman pahemmin kuin ripuli uimapukukierroksella. Ja sitten se levy on vielä 14 biisiä pitkä. Ottaa koville kuunnella 14 hyvääkin biisiä.

Paradise Lost siirtyi timanttisen Gothicin jälkeen huomattavasti melodisempaan suuntaan, julkaisten silti kimaran tasaisen vahvoja äänitteitä, kunnes lähes kaikkien mielestä muuttui paskaksi levyn nimeltä Host myötä. Itse en Hostia ole kuullut, joten tämän väitteen todenmukaisuuteen en ota kantaa, mutta sen sijaan siihen tartun, että yhtyeen kaksi viimeisintä julkaisua Paradise Lost ja In Requiem ovat olleet paluuta juurille (tulevasta Faith Divides Us - Death Unites Usista en uskalla sanoa mitään, mutta en odota hyvää). Tässäkin tapaukessa kokemukseni perustuvat vain toiseen näistä levyistä, en nimittäin tuota Paradise Lostia ole kuullut, mutta jos oikein muistan, kehuttiin In Requiemiä medioissa paljon vuolaammin, ja sekin on silti umpitylsä levy. Vähäänpä tyytyvät fanit, jos se riittää, että ollaan taas vähän laitettu levyä mustempiin kansiin ja ronskimpia riffejä tehty. Itse pitäisin enemmän hyvistä biiseistä, oli ne sitten soitettu vaikka kanteleella ja pakattu vaaleanpunaiseen kuoreen.

Mistäkö arvelen sen johtuvan, että tämä juurille palaaminen on kasvanut nykymaailmassa trendiksi? Entä mistä sen, että siinä hommassa mennään metsään? No, epäilemättä bändit huomaavat vieraannuttaneensa suuren osan vanhoista faneistaan, eikä uusia ole tullut samaa tahtia lisää, joten jotakin on tehtävä, ettei levymyynti ainakaan pienenisi. Ja metsäänhän mennään sen takia, että jos todella ajattelee tietoisesti palaavansa juurilleen, laskelmoi väkisinkin liikaa ja tuloksena on puolivillaista musiikkia, josta ei loppujen lopuksi pidä vanha eikä uusi fani (tai näin haluaisin ajatella, tosiasiassa on kuitenkin otettava huomioon se, että ihmiset ovat idiootteja). Nuoruuden välittömyys ja viattomuus on tiessään, silmissä kiiluvat dollarinkuvat ja itsekritiikin taso kenties laskee, koska "on tällasia biisejä ennenkin myyty." Ongelma on vain se, että jos ajattelee ajan myötä parantuneensa säveltäjänä ja sen takia kelpuuttaa nykypäivänä julkaistavaksi muutakin kuin parasta mihin kykenee, on lopputuloksena levy täynnä filleriä.

Haluatko menettää kunnioituksesi minun silmissäni? Palaa sitten juurillesi.