Tuossa muutama tovi sitten näin elämäni ensimmäisen Iron Maiden -keikan (Helsingin olympiastadion 18.7.2008). Siitä olisi nyt tarkoitukseni sanoa muutama asia.
1) Odotukseni keikasta eivät olleet kummoiset perustuen mm. Bruce Dickinsonin lauluäänen kuntoon yhtyeen toistaiseksi uusimmalla levyllä. Vaikka lupasivatkin soitella vanhoja kappaleita, olin epäileväinen, mutta kyllähän tuo nyt on kerran elämässä nähtävä livenäkin, joten menin. En pettynyt, keikkahan oli saatanan kova! Tunsin itseni aivan teini-ikäiseksi siinä tuoksinassa, vaikka paikkani olikin piippuhyllyllä ja yhtyeen jäsenet hassuja pomppivia pikku-ukkoja jossain siellä kaukana.
2) Keikkasetti koostui varsinaisesta hittikimarasta, pääasiassa yhtyeen neljännen ja viidennen albumin kappaleista, mutta kuultiin ne Trooperit ja Fear of the Darkitkin silti. Ja aivan helevetin positiivisena yllärinä Revelations. Tässä suhteessa osasi bändi vetää erittäin taktisesti melko vähälle arvostukselle jääneen A Matter of Life and Death -levyn ja siihen liittyvän kiertueen jälkeen. Tätä se yleisö haluaakin kuulla.
3) Edellämainittujen seikkojen vuoksi voin olla suhteellisen varma, että en mene toista kertaa katsomaan Iron Maidenia livenä. Bruce Dickinson sanoi välispiikissään, että tulisivat seuraavan kerran Suomeen seuraavan Maiden-albumin julkaisun jälkeen, ja voiko se nyt enää olla kovin hyvä? Tämä kyseinen keikka oli loistava, koskapa oli toisintoa siitä, mitä bändi olisi voinut soittaa vuonna 1988, kun allekirjoittanut ei vielä oikein mitään tajunnut (sitä Fear of the Darkia lukuunottamatta siis). Lisäksi rutinoituneena bändinä soittivat hyvinkin tunnollisesti. Vain Dickinsonin ääni oli luultavasti 20 vuotta sitten paremmassa terässä.
Oli se vaan jotakin.
-HMorg
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti